Vaalikeskustelujen käydessä kuumimmillaan ystäväni, kirjailija ja mainio blogisti Marko Kulmala kuvaili puoluejohtajien esiintymistä TV-tenteissä vertaamalla heitä “tarkkailuluokkaan, joka koettaa päättää siitä minne mennään luokkaretkelle”.
Vertaus ei ehkä ollut kunniaksi suomalaisille tarkkailuluokille. Sen verran voin entisenä opettajana todeta, että valtaosa “tarkkiksista” on huomattavasti sopuisampaa sakkia kuin vaalitaiston kiihduttämät puoluepamput.
Luokkaretkissä ja niiden järjestelyissä on kysymys yhdessä sopimisen opettelusta. Itseasiassa luokkaretken suunnittelu, sitä koskeva päätöksenteko ja retken toteuttaminen muistuttavat hämmästyttävällä tavalla kansakunnan yhteisten asioiden sopimista.
Ensin tutkaillaan taloutta ja asetetaan tavoitteita, sitten esitellään vaihtoehdot ja ryhmitytään eri vaihtoehtojen kannattajiksi. Sitten seuraa päätöksenteon tärkein vaihe – useimmiten äänestys, jonka jälkeen täytyy oppia elämään tehdyn päätöksen kanssa. Sitoutumisen jälkeen työ jatkuu. Samassa yhteydessä oppilaat tulevat miettineeksi sitäkin, miten eri lähtökohdista pyritään yhteiseen lopputulokseen.
Leirikoulussa tärkeintä ei ole matka ja määränpää, sen tuottamat elämykset, vaan kokemus siitä, että yhdessä tekeminen on pientä periksiantamista ja suurta saavuttamista.
